Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Kati Hiekkapelto Näkövammaisten kulttuuripalvelun kirjailijavieraana.
Keskipituinen, hoikka, nelissäkymmenissä oleva nainen, yllään mustat nahkahousut ja punainen jakku, korkokengät, pitkä suora vaalea tukka ja siniset silmät. Hän laulaa epäsäännöllisesti keikkailevassa punkbändissä ja asuu Hailuodossa. Hänen harrastuksiin kuuluvat kaikenkarvaiset kotieläimet helmikanoista vuohiin ja mehiläispesiin sekä metsästys, joka saa hänet tuntemaan alkukantaista, syvää yhteyttä luontoon ja esihistorialliseen elämänmuotoon. Koulutukseltaan hän on erityisopettaja, opettanut oppimisvaikeuksista kärsiviä ja maahanmuuttajalapsia.
Mahtaisiko tämä luonnehdinta riittää vihjeeksi hänen henkilöydestään? Tuskin. Mutta jos kuvaan liitetään yksi nimi: Anna Fekete, nyökkäilee rikosromaaneja lukeva yleisö heti helpottuneena, sillä kyseessä on luonnollisesti Kati Hiekkapelto, joka saapui haastateltavakseni suoraan Helsingin kirjamessujen jälkeen.
”Ihan sama, missä olen: jos olen läsnä itsessäni, niin olen kotona”, toteaa Kati johdannoksi esittämääni kysymykseen siitä, missä, milloin tai miten ihminen on kotonaan tässä maailmassa. Koti tai pikemminkin kodittomuus onkin teema, joka kulkee monella eri tavalla punaisena lankana lävitse hänen tuotantoaan ja joka askarrutti häntä erityisesti Suojattomia kirjoittaessa. ”Koti voi olla fyysinen paikka, talo tai asunto, se voi olla perhe tai rakas ihminen ja usein tuntuu siltä, että minun kotini on minun kehoni”, täsmentää kirjailija.
Hiekkapelto on kirjoittanut koko ikänsä, mutta tavoitteellinen ja kunnianhimoinen kirjoittaminen alkoi vasta kolmekymppisenä. Into oli laantua ensimmäisten hylkykirjeiden saavuttua keskelle lapsiperheen raskasta arkea, mutta hylätyt novellit ja romaanitekeleet olivat hyviä harjoituskappaleita ja kun uusi idea rikosromaaniksi syntyi, nappasi Otava käsikirjoituksen heti julkaistavakseen.
Hiekkapellon ensimmäinen romaani, Kolibri ilmestyi vuonna 2013, parhaalle rikosromaanille myönnetyllä Vuoden johtolanka-palkinnolla palkittu Suojattomat vuonna 2014 ja Tumma 2016. Sarjan päähenkilö on Jugoslavian hajoamissodan jaloista pakolaisena Suomeen muuttaneen perheen tytär Anna Fekete. Annan perhe oli kotoisin nykyisen Serbian unkarilaisalueelta Vojvodinasta eli Vajdaságista, Kanizsan pikkukaupungista, joka on kirjailijalle varsin tuttu: hän asui siellä vuoden entisen aviomiehensä, Serbian unkarilaista syntyperää olevan ja Suomessa nykyään paperittomien asioita ajavan pastorin kanssa. Anna oli saapuessaan 9-vuotias ja sopeutui uuteen kotimaahansa erinomaisen hyvin, toisin kuin huomattavasti vanhempi, yhä enemmän syrjäytyvä veljensä Ákos ja heidän äitinsä, joka suree sodassa menettämäänsä toista poikaansa ja virantoimituksessa ammuttua aviomiestään ja joka palasi lastensa aikuistuttua Serbiaan. Anna on pohjoismaisten rikosromaanien poliisihahmojen nuorempi ja naispuolinen versio: hän polttaa ja juo, on sitoutumiskammoinen ja taipuvainen erakoitumaan ja toisaalta lyhyisiin irtosuhteisiin.
Romaanien pääasiallisena tapahtumapaikkana on pohjois-suomalainen kaupunki, jokseenkin Oulun kaltainen, mutta kuten Kati korostaa, kyseessä ei sittenkään ole Oulu. ”En itsekään pitkään ymmärtänyt, miksei se asettunut olemaan Oulu, miksi halusin vieraannuttaa, vaikka kustantajanikin kannusti kaupungin nimeämiseen”, pohtii Kati. ”Anna on muukalainen siinä kaupungissa ja oudompi miljöö kuvastaa paremmin Annan vierautta.”
Alunperin Hiekkapelto suunnitteli sankarittarekseen Afganistanista peräisin olevaa naispoliisia. Yksityiskohdat eivät kuitenkaan loksahtaneet paikoilleen: Afganistanista siihen aikaan ei vielä tullut sopivanikäisiä pakolaisia, eikä kirjailija löytänyt kelvollista perustetta ja taustaa sankarittarelleen. Pitkän tuskailun jälkeen ratkaisu löytyi lähempää kuin olisi arvannutkaan, hänen omasta kotoaan ja hyvin tuntemastaan Serbian unkarilaisvähemmistöstä. Hyvin koulutettu Anna, poliisin tytär itsekin, pujahtaa vaivattomasti suomalaisen rikoskonstaapelin rooliin ja on kenties vähemmän itsestäänselvä kohde mahdolliselle rasistiselle suhtautumiselle.
Silti ei Annakaan välty rasistissävyiseltä kohtelulta, kun hän saa työparikseen Eskon, joka on kirjailijan sanoin ”inhottava perusjuntti ukko, rasisti ja juopahtava, epämiellyttävä, silti sydäntäkin löytyy”. Toisaalta suhtautumisessa Annaan on merkkejä myös ns. käänteisestä rasismista, kun työkaverit tai muut ihmettelevät Annan sujuvaa kielitaitoa, esittävät samoja iänikuisia kysymyksiä hänen alkuperästään tai pitävät coolina, kun omaavat maahanmuuttajakaverin ja suvaitsevan asenteen.
Kolibrissa esiintyy myös toinen maahanmuuttajasisaruspari, 17-vuotias kurdityttö Dijar ja hänen pikkuveljensä. Dijarin tarina on minä-muodossa kerrottu, alunperin yhteen pötköön, novellimaisesti kirjoitettu ja romaanin juonen sekaan pätkitty tarina kunniaväkivallasta, jota Hiekkapelto on pitkään tutkinut Oulun yliopistossa opiskellessaan. On kiinnostavaa havaita, miten eri-ikäisinä kohdemaahan saapuneiden lasten kielitaito kehittyy kohtalokkaasti eri tavalla: alakouluikäisten lasten oma äidinkieli on jo riittävän vahva perusta, jonka päälle pystyy rakentamaan yhtä vahvoja uusia kieliä, sen sijaan liian pienen lapsen äidinkieli nujertuu helposti vahvan vieraan kielen alle, eikä heikon äidinkielen pohjalta kehity myöskään vahvaa toista kieltä ja lapsi jää traagisesti kielipuoleksi.
Dijarin tarinan kieli on Hiekkapellon ns. rinkebysvenskan mallin mukaan itse kehittämä monimuotoinen kieli, sellainen, jota kaupunkien maahanmuuttajavaltaisten alueiden nuoriso saattaisi puhua ja jossa suomeen sekoittuu ilmaisuja ja murreominaisuuksia monesta eri kielestä. Tämä kieli kuulostaa luontevalta poikkeuksellisessa rikkaudessaan ja eksoottisuudessaankin.
Rikosjuonen kanssa rinnakkain kulkeva tarina syntyi tarpeesta saada monentyyppisiä maahanmuuttajakohtaloita samaan romaaniin. Kirjailijaa ärsyttää suunnattomasti maahanmuuttajiin kohdistuva yleistäminen ”ikään kuin mitään vähemmistöryhmää voisi pitää yhtenäisenä”. Nuori Dijar toteaa tärkeän huomion: kotouttaminen ei voi onnistua nykyisellä viranomaisten kotouttamissuunnitelmissa byrokraattisesti määrätyllä tavalla, vaan maahanmuuttajat täytyy saada välittömästi töihin, silläkin uhalla, ettei työ vastaa koulutusta, kuten Hiekkapellon seuraavan romaanin, Suojattomien pizzeriayrittäjäparin kohdalla.
Kolibrissa Anna saa ensitöikseen selvittää lenkkipoluilla tapahtuvaa murhasarjaa. Rikosjuoni on kuitenkin vain romaanin pinta, jonka alta paljastuu liuta yhteiskunnallisia epäkohtia. Murhaajan löytyminen on miltei sivuseikka, tai kuten Kati sanoo: ”Halusin kirjaan monta tasoa, että sitä pystyy lukemaan halutessaan tavallisena rikosromaanina, mutta itselleni oli hirmuisen tärkeä se, että romaanissa olisi myös muita tasoja ja teemoja. Silti kaikki lukemisen tavat ovat oikeita tapoja!”
Vuonna 2014 ilmestyi Suojattomat. Päähenkilönä on kristitty pakistanilaisnuorukainen Sammy, joka saa turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen ja joka katoaa paperittomien joukkoon vain todetakseen, että valhe saattaisi tarjota hänelle selviytymismahdollisuuden, mutta totuus sysää hänet suoraan paluukoneeseen. Romaanin juoni on rönsyilevä ja vaiherikas huumeenkäyttäjineen ja rikollisjengeineen, ruumiitakin tulee useampia, vaikka Hiekkapelto ei milloinkaan mässäile verellä ja väkivallalla. Sivujuoni valaisee epäkohtia myös vanhustenhoidosta.
Hiekkapelto, joka on itsekin piilotellut ja piilottelee edelleen Hailuodon kodissaan epätoivoisessa asemassa olevia turvapaikanhakijoita, on kauhuissaan pakkopalautusten yhä kasvavan määrän takia. Kun hän kirjoitti ensimmäiset kirjansa, oli Suomi vielä melkein lintukoto, missä maahanmuuttaja-aiheeseen oli helppo ottaa kantaa, sen verran marginaalinen ilmiö se oli. ”Asiat ja ongelmat eivät ole muuttuneet miksikään, niiden määrä vain on räjähtänyt käsiin ja tullut laajemmin ihmisten tietoisuuteen. Ja voinee melkein todeta, että Eurooppa sai mitä tilasi”, huokaisee Kati.
Ensimmäiset romaanit lähestyivät jo aihepiiriltään sitä valtavaa kansanvaellusta, joka ei niiden kirjoittamisen aikaan ollut vielä selvästi nähtävissä. Romaanissa Tumma, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään 2015, kansanvaellus on huipussaan ja romaanin tapahtumat ongelman eräässä ytimessä.
Tarina alkaa miltei idyllisesti: Anna lähtee lomalle synnyinseudulleen Serbiaan tarkoituksenaan viettää leppoisaa aikaa äitinsä, veljensä ja lapsuudenystävien kanssa. Kanizsa on kuvauksellinen pikkukaupunki Vojvodinassa eli unkariksi Vajdaságin vähemmistöalueella, lähellä Suboticaa eli Szabadkaa, Tonavan suurimman joen, Tiszan rannalla, Unkarin pustan eteläpuolella olevissa, erittäin viljavissa, vehreissä ja hedelmällisissä maisemissa. Hiekkapelto maalaa kuvia, jotka tihkuvat mettä ja hedelmien mehua, ilma väreilee tuoksuista ja helle hehkuu mausteisena. Tisza-joen tällä osuudella toistuu vuosittain eräs maailman mittakaavassakin poikkeuksellinen ilmiö: joki kukkii. Rantapenkereen savesta nousee sudenkorentotyyppisiä, pehmeävartaloisia ja kaksihaarahäntäisiä hyönteisiä, jotka parveilevat pilvinä ja pariutuvat joen yläpuolella muutaman kesäpäivän ajan ja tippuvat sitten kuolleina joen veden pintaan muodostaen paksun maton. Joen kukkimisen päivämäärää ei voi etukäteen tietää tarkkaan, sitä ennustetaan ja siitä lyödään vetoja ja kun se päivä koittaa, on se todellista kansanjuhlaa jokea pitkin hitaasti lipuvine veneineen ja soittokuntineen.
Tarina alkaa vähäeleisesti. Viinijuhlien melskeessä Annan käsilaukku varastetaan ja hän yrittää kavereineen juosta kiinni varkaan, jonka seurassa on punahameinen pikkutyttö. Kaveripiiri määrittelee välittömästi varkaan romaniksi. Kun hänet seuraavana päivänä löydetään joen rannalta kuolleena, poliisi myös päättelee tapahtumien olleen romanien tapoihin kuuluva varkaus ja heidän keskinäinen välienselvittely ja toteaa jutun loppuunkäsitellyksi. Anna jatkaa asian selvittelyä omin päin ja tästä syntyy ongelmatilanteita – myös perheen ja ystäväpiirin sisällä. Anna joutuu kasvotusten niinikään isänsä menneisyyden varjojen kanssa – ja kirjailija raottaa tulevaisuuden verhoa kertomalla, että Annan isästään selville saamat asiat tulevat vahvasti vaikuttamaan hänen tulevaisuuteen. Tapahtumat pyörivät ihmiskaupan, korruption ja petturuuden sekavina vyyhtinä ja taustalla kasvaa kasvamistaan Balkanin valtava pakolaisleiri.
Hiekkapelto ei alunperin aikonut ujuttaa romaaniinsa pakolaisasiaa, mutta paikkaa ja ajankohtaa huomioon ottaen hän ei muutakaan voinut: kansanvaellus oli mitä polttavin tosiasia. Mitä Suomi tai Eurooppa voisi tehdä tälle ongelmalle? Kati huokaisee huolissaan ja neuvottomana ja kertoo, että hän on viime aikoina miltei lakannut seuraamasta aihetta koskevaa uutisointia ollen siihen väsynyt ja turhautunut. Vihapostia hän ei romaaneistaan ole saanut, luultavasti johtuen monipuolisesta, yksinkertaistamista ja ääripäitä välttävästä aiheen käsittelystä – hänhän ei maalaa ruusuista kuvaa maahanmuuttajistakaan. Sen sijaan hän kertoo pettyneenä Unkarin nykyisestä varsin rasistisesta hallituksesta, jonka politiikan seuraus lienee se, että vaikka hänen kaksi edellistä romaaniaan on käännetty kymmenien muiden kielten ohella myös unkariksi, Tumman unkarinnoksesta ei ole ollut puhettakaan, ”se kun kritisoi Unkarin toimia hyvin suoraan”.
Balkanin romanikysymys on edelleen Euroopan ihmisoikeuksien rumimpia häpeätahroja. Asenteet romaneja kohtaan ovat jyrkän kielteisiä ja nouseminen on lähes mahdotonta, kun vanhemmilla ei ole riittävästi koulutusta ja resursseja voidakseen tukea jälkikasvuaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Tarinan sivistynyt ja runsaasti vapaaehtoistyötä tekevä romaninainen Judit on ainoa hahmo Hiekkapellon kirjoissa, jolla on yksiselitteisen olemassaoleva esikuva.
Kirjan herkullisimpiin yksityiskohtiin kuuluvat paikallisia tapoja, ruokia ja juomia, Balkanin ihmisten mentaliteettia ja asenteita koskevat kuvaukset ymmärtävine ja lempeästi arvostelevine kommentteineen. Anna muuttuu synnyinkodissaan kuin pikkutytöksi, joka on äitinsä ja paikallisten silmissä liian suomalaistunut, unohtanut hyvät tavat ja erityisesti perinteisen naisen roolin ja paikan. Hiekkapelto kuvaa Annan kaksinaista oloa, tiettyä kodittomuutta kahden kodin ja kahden kotimaan ja kulttuurin välillä niin autenttisesti, että lukijana unohdan tyystin hänen olevan umpisuomalainen kirjailija. ”On kaksi syytä, miksi osaan kirjoittaa näin: olen ollut niin pitkään ja monipuolisesti tekemisissä ulkomaalaisten kanssa opiskeluajoilta lähtien ja myös henkilökohtaisessa elämässäni, toisaalta itse olen kokenut ulkopuolisuutta ja tarkkailijana olemista, mikä on ehkä kirjailijuuteen liittyvä ominaisuus, jonka turvin pystyn menemään ulkopuolisen nahkoihin.”
Hiekkapelto viljelee tarinan edetessä runsaasti unkarinkielisiä kirosanoja ja yksinkertaisia lausahduksia. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, ettei hän salli näiden sanontojen kääntämistä millekään kohdekielelle, kuten käännöksiä ei löydy myöskään alkuperäisestä suomenkielisestä romaanista. ”Tarkoituksena on saada lukijassa aikaan pieni häiritsevä olo, muistuttaen, miltä muunmaalaisesta tuntuu, kun kielitaidon puute sulkee hänet keskustelun ulkopuolelle”, selittää Kati.
Kati Hiekkapellon neljäs Anna Fekete-romaani ilmestyy ensi keväänä. Siinä Anna seikkailee jälleen Pohjolassa ja ehkä pääsemme lähemmäs hänen henkilöhistoriaansa ja varjeltuun sisimpäänsä näennäisen kovan ja sitoutumiskammoisen ulkokuoren läpi, antaa Kati ymmärtää, korostamalla samalla, ettei hän välttämättä tiedä etukäteen kaikkea, mitä Annalle tulee tapahtumaan, kirjoittaessa henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä.
Yleisön udellessa, kumpi on Katista mukavampaa, punoa juonia ja jännitystä, vai vaikuttaa yhteiskunnallisesti nostamalla esiin epäkohtia, Kati huokaisee syvään ja tyytyväisenä: ”Tärkeintä ja mukavinta on saada kirjoittaa, saada olla täysipäiväinen kirjailija. On kertakaikkisen uskomatonta, että minulle on tällainen tapahtunut, että saan tehdä sitä mitä olen aina halunnut!”
Vierailu on kuunneltavissa Kajastuksen verkkosivuilla osoitteessa www.kajastuslehti.fi