TAIDETTA JA TAITEILIJOITA 3
Teksti: Erja Tulasalo
Porvoon Taidetehtaan Taidehallin himmeän valaistuksen varjoista kohoaa vahvoja ääniä.
Tapaan kuvanveistäjä Jarmo Vellosen, 57, Porvoon taiteilijaseuran 10-vuotisjuhlanäyttelyssä ”LINK – Ystävyys – Vänskap – Friendship.”
Ajatuksia vahvojen äänien takaa
Jokainen taiteilija on valinnut tämän näyttelyn työpariksi ystävän: taiteilijakollegan tai -ryhmän. Teos ”Lagutz” on minun ja pitkäaikaisen ystäväni äänitaiteilija Epa Tammisen yhteistyö, Vellonen kertoo.
Teos koostuu kolmesta vanhasta öljytynnyristä, jotka liittyvät letkujen avulla toisiinsa. Siellä täällä letkujen päällä ja vierellä on hiekkakasoja. Erilaiset äänet tulevat tynnyreiden sisältä vaihtelevina sarjoina teollisuuden äänistä aina veden luonnolliseen pulpahteluun. Ristiriita luonnon materiaalin ja äänen sekä teollisuuden elementtien välillä on vaikuttava.
– Tulevaisuudessa suurimmat sodat ja kiistat saattavat liittyä veteen, vaikka puhdas vesi tuntuukin tällä hetkellä olevan meille vielä ihan luonnollista. Jossakin tosin jo taistellaan vedestä, sillä teollisuus käyttää ihmisten jokapäiväisen veden.
Luonnon suojelemiseen ja rauhaan liittyvät kysymykset ovat usein epäsuorasti läsnä Vellosen teoksissa. Myös moniaistisuus on luonnollinen osa hänen työskentelyään.
– En ajattele onko ihminen näkevä vai näkövammainen, sillä veistosten koskettaminen on kaikille luonnollista. Ja kun lisään siihen liikkeen tai äänimaailman – se nyt vain on ollut aina tärkeää, toteaa Vellonen ”Lagutz” teoksen äärellä.
– Usein materiaaleiksi valikoituu sellainen mihin voi ja saa koskea. Ääniteoksissa ei kaikkeen voi välttämättä samaan aikaan koskea, mutta jollekin aistille on aina tarjolla jotain. Tässä Taidehallin teoksessa tynnyreitä voi tunnustella ja varovasti kokeilla hiekkaa ja letkuja, jotka kulkevat hiekkakasojen alitse.
Tie taiteilijaksi
Vellonen valmistui kuvanveistäjäksi Taideakatemian koulusta, nykyisestä Kuvataideakatemiasta vuonna 1984.
– Olimme Ateneumin rakennuksessa viimeiset opiskelijat. Luokkatilat olivat ihan alhaalla ja yhdessä isossa tilassa opiskelivat kaikki neljä kurssia. Opettajina toimivat tuolloin mm. Harry Kivijärvi, Raimo Utriainen ja Heikki Häiväoja.
Savonlinnasta syntyisin oleva kuvanveistäjä oli käynyt Savonlinnan taidelukion ja Limingan taidekoulun.
– Siskoni on myös taiteilija ja hän on käynyt sekä taidelukion että Akatemian. Ehkä esimerkki antoi joitakin vaikutteita. Savonlinnan taidelukio oli paikka, jota ilman olisin tuskin päässyt lähtemään toisiin kaupunkeihin.
– Limingassa tein ensimmäisen veistokseni. Siellä eräs opettaja sanoi minulle, että näyttäisi Jarmo siltä, että sinun kannattaisi jatkaa veistosten parissa.
Vellonen oli vienyt Taideakatemiaan näytetyöt, joiden perusteella opiskelijat kouluun valitaan. Sisälle veistopuolelle otettiin tuolloin vain kaksi opiskelijaa, joista Vellonen oli toinen.
Taidetehtaalta hautakiviveistämölle
Vellonen muutti 1986 Helsingin Kalliosta vanhaan Porvooseen saadessaan 4,5 vuoden taiteilijastipendin. Porvoon läheisyys Helsinkiin on ollut hänelle vuosien varrella tärkeä myös ammatillisessa mielessä, vaikka hän onkin Porvooseen hyvin kotiutunut.
– Työtilani oli ensimmäisiä Taidetehtaalla ja työskentelinkin täällä pitkään, Vellonen kertoo kun teemme lähtöä Taidehallilta kohti hänen nykyistä työtilaansa, entistä Berglöfin hautakiviveistämöä.
– Nykyinen työtilani on hyvällä sijainnilla kodistani ja ulkona voin tehdä hiekkapuhallus- ja kivihommia. Myös äänieristys on niin hyvä, ettei työskentelyni häiritse muita, eikä minuakaan häiritä, naurahtaa Vellonen.
Jatkamme juttelua taiteesta ja elämästä hänen nykyisen työtilansa ”toimistossa”, pienessä ikkunallisessa huoneessa, joka on toiminut entisen tehtaan valvomona. Vellonen kuvailee luontevasti mitä tilassa on seinillä.
– Nämä kuvat lapsuudestani, lapsuuden leikeistä ovat jollakin tavalla läsnä taiteeni pohjavirtoina. Nyt myöhemmin, kun ajattelen, teen oikeastaan samoja juttuja kuin lapsenakin tein. Tietynlaista leikkimistähän tämäkin on.
Työskentely on avannut Velloselle monenlaisia mahdollisuuksia vuosien varrella. Julkisia teoksia on mm. Helsingissä ja Porvoossa. Hän on osallistunut aktiivisesti yhteis- ja ryhmänäyttelyihin niin Suomessa kuin ulkomaillakin sekä pitänyt näiden rinnalla myös useita omia näyttelyitä.
Tyhjästä ei ole kohonut Vellosen ”S.O.S” teoksen saama kuulonäkövammaisten palkintokaan, ajattelen tunnustellessani palkittua teosta.
Idea ja tila edellä
Kierrätysmateriaalien käyttö on yksi tärkeä osa Vellosen työskentelyä, mutta materiaalilähtöisyys ei kuitenkaan ole teosta alulle paneva voima.
– Kun idea syntyy, lähden miettimään millä keinoin sen saa toteutettua. Ja jos saan tilauksen johonkin tiettyyn tilaan, myös tila vaikuttaa siihen mitä materiaaleja käytän. Kuvanveistossa ollaan aina tilan kanssa tekemisissä.
Kiinnostus maaelementtejä kohtaa syntyi jo Akatemian koulun aikoihin Vellosen osallistuttua maataidesymposiumiin. Hänen käsissään eri kivilajit, myös laavakivi ja puu, sammal, jäkälä, hiekka sekä monet muut maan omat materiaalit ovat muotoutuneet veistoksiksi vuosien varrella.
– Olen kiinnostunut myös erilaisista merkeistä, kalliopiirrustuksista ja -maalauksista. Riimukirjoitus on oma visuaalinen juttunsa, mutta mielenkiintoista on myös se, mitä sillä on sanottu, miten sillä on aikoinaan kommunikoitu.
– Joidenkin teosten yhtenä elementtinä olen käyttänyt sekä riimu- että pistekirjoitusta. Kiveä työstäessäni olen aina tykännyt kädenjäljestä, siis siitä jäljestä, kun veistäjän oma käsi lyö piikkiä. Koneella tehty jälki ei miellytä samalla tapaa.
Vellonen on toiminut vapaana taiteilijana koko tähänastisen uransa ajan. Opetustöitä hän on tehnyt vain joskus sijaistaen jotakuta tuttavaa.
– Olen tehnyt omalla ammattitaidollani sellaista, mikä liittyy kuvataiteeseen ja jonka voin allekirjoittaa. Lasitöitäni on käytetty kylpyhuoneissa ja vastaavissa. Rahoittaakseni elämää olen tehnyt myös hautamuistomerkkejä ja lavastuksia.
– Lavastushan liittyy läheisesti tilataiteeseen. Se on taideteos, jonka sisällä näytellään.
Kellopuutarhan – Matsukazzen synnystä
Työtilan ”valvomossa” on seinällä myös japanilaisia kirjoitusmerkkejä. Vellonen on käynyt Japanissa useamman kerran ja vuonna 2011 hänellä ja hänen vaimollaan Sari Vuorenpäällä oli siellä myös yhteisnäyttely.
– Kulttuurirahaston tukema Kellopuutarha -projekti alkoi 2013. Eräs ystäväni, joka tiesi japanilaisuuden kiinnostuksestani sekä siitä, että olin aikaisemminkin käyttänyt teoksissani pistekirjoitusta, suositteli minua TAYS Silmäkeskukselle.
– Kävin suunnittelukokouksissa ja mietin millainen voisi olla teos, jonka pystyisi parveketilaan toteuttamaan. Aluksi ajattelin kivipuutarhaa, muttei sekään tuntunut oikealta, riittävän selkeältä.
Vellonen oli tehnyt aikaisemminkin teoksia, missä ääni oli yhtenä elementtinä, mm. kolkuttimia, jotka soivat. Japanilainen Dotaku-kello tuli esille Vellosen tutkiessa netissä aihepiiriä.
– Kellojen muoto on Yaoi-periodolta 300 e.K.r- 300 j.K.r ja niitä on käytetty mahdollisesti rituaaleissa, joissa on ilmeisesti ennustettu viljelyksiin ja metsästykseen liittyviä asioita.
– Ajattelin, että kellot ovat hyvä lähtökohta, koska niissä on ääni mukana. Yhdistäisin kelloihin FT Eväsojan kanssa valittuja runoja.
Teoksen kokonaisuuden sovittaminen oli oma työvaiheensa, sillä parveke on melko iso tila, joka täytyi jakaa. Aluksi Vellonen oli ajatellut, että tilaan tulisi viisi kelloa.
– Penkkien ja kellojen rytmitys tilaan nähden oli tärkeää, samoin se, että löytäisin valituilla elementeillä sen saman olemuksen mikä japanilaisessa puutarhassa on.
Yhteistyön mahtavaa voimaa
Tapasimme Vellosen kanssa ensimmäisen kerran taidevalaja Jarmo Saarekkaan työpajalla Suomenlinnassa. Pääsin tuolloin seuraamaan Dotaku-kellojen työvaiheita ja antamaan palautetta pistekirjoituksen luettavuudesta.
– Olen tuntenut taidevaluri Saarekkaan Akatemian alkuajoilta saakka, kertoo Vellonen. Yhteistyö monen ammattilaisen kanssa oli ehdoton edellytys kokonaisuuden aikaan saamiseksi.
Kuuden sylinkokoisen, noin 200 kiloisen luonnonkivien löytäminen penkkien alle oli yksi suurta ponnistusta vaativa vaihe kokonaisuuden muotoutumisen kannalta. Kiviä oli etsitty ympäri Porvoon metsiä ja hiekkakuoppia. Vihdoin vuoden 2015 alussa kaikki tilateokseen tarvittavat palaset oli saatu kasaan.
– Kysyin miten japanilaiset tekevät avajais- ja paljastustilaisuuden, kertoo Vellonen kun juttelemme Kellopuutarhan avajaisista.
– Niinpä teoksen edessä oli avajaistilaisuudessa punainen silkkinauha, johon oli painettu kelloja. Paikalla ollut Japanin suurlähettiläs Kenji Shinodan katkaisi tuon punaisen nauhan.
Avajaisten kielenä oli englanti ja paikalle oli saapunut monia yhteistyötahoja. FT Eväsoja ja professori Tuulonen puhuivat tilaisuudessa ja japanilaista huilumusiikkiakin kuultiin.
– Kaikki ovat olleet tyytyväisiä; teos toimii sekä näkövammaisille että heille, jotka näkevät teoksen kokonaisuuden.
– Ei kulkeminen Kellopuutarhassa näkövammaiselle ihan helppoa ole. Toisaalta en ajattelekaan, että teosten täytyisi olla kenellekään helppoja, vailla haasteita.
Teoksen penkit ja kivet ovat mukavaa materiaalia koskettaa. Kuuportti on yli kaksi metriä korkea ja reikä, josta voi nähdä koko Kellopuutarhan, on sellaisella korkeudella, että siitä voi kävellä lävitse. Portin pyöreitä muotoja, männystä ja lehtikuusesta valmistettuja, voi myös kosketella.
Visio kantaa ääniveistoksiin saakka
– Olisi tietysti hienoa jos joku kiinnostuisi niin, että Kellopuutarhan kaltaisen teoksen saisi myös jonnekin muualle. Pistekirjoitushan taipuu muillekin kielille. Jonkinlaisen teoksen tekeminen myös tulevaan Lastensairaalaan kiinnostaa.
Työtilassa on parhaillaan muotoutumassa kaksi tilausmuotokuvaa ja Vellosen teoksia on matkalla parhaillaan ryhmänäyttelyyn Öölantiin. Ryhmänäyttelyiden ohella erilaiset workshopit ja symposiumit ovat kiinnostaneet aina tätä sisukasta ja monipuolista kuvanveistäjää.
– Ensi vuonna Espoon Emmaan on tulossa retrospektiivinen näyttely taiteilijoilta, jotka ovat olleet alusta saakka mukana maataidehommissa.
– Aikaisemmin esillä mm. Japanissa ja Saksassa ollut teokseni ”Frontiers” (aiemmin Vision/Näky) on tulossa esille audiovisuaalisena installaationa Ateneumiin.
”Frontiers” teos muodostuu 40 erilaisesta alumiinisesta nuottitelineestä, reliefistä. Vellonen on muokannut nämä reliefit erityyppisillä taltoilla erilaisiksi struktuureiksi ja joissakin reliefeissä hän on käyttänyt lisänä myös pistekirjoitusta. Näin aikaan saatu kuvitteellinen partituuri on mielenkiintoinen.
– Teos on kuvitelma siitä, että olet kapellimestarina partituurien takana muttet näe, vaan aistit työsi ja musiikin, elämän muulla tavoin.
Vellonen haluaisi perehtyä äänimaailmaan entistä enemmän, vaikkei hän vielä tarkalleen tiedäkään mitä on etsimässä.
– Miten saada äänellä aikaan erilaisia tiloja, ääniveistoksia ja kuulokuvia – sitä kohti olen matkalla, sanoo Vellonen kun lopettelemme tee- ja kahvihetkeä työtilan ”valvomossa”.
Luulenpa, että tulevien ääniveistosten kaiussa kohtaavat muinaisuus ja nykyisyys jollakin ainutlaatuisella tavalla.