Teksti: Pirkko Stolt
Moni muistaa näytelmäkirjailija Meeri Hakalan. Tässä poikkeuksellisessa jutussa hänen tyttärensä muistelee äitinsä elämää.
Moniulotteinen taiteilija, intohimoinen shakin pelaaja, ärsyttävä pilkun viilaaja suomenkielen kieliopissa, lempeä leikkisä äiti ja kumppani.
Hän jätti rikkaat arvot jälkeensä. Huumoria, älä arvostele ellet pysty ratkaisemaan toisen ongelmaa, kuuntele – niin ymmärrät, oman järjen käyttö sallittu, arvosta myös itseäsi, nainen pärjää siinä kuin mieskin. Sellainen hän oli, Meeri Hakala, neljän lapsen emo, joka ajalleen uskollisena piti kasvatusta tärkeänä. Vitsakin viuhahti joskus, vaikka äiti ei pystynyt itse kurittamaan.. Isä Kyösti sai tämän arveluttavan tehtävän. Eikä tuo piiskaaminen hakkaamista ollut, varovasti hipaistiin pyllyn kannikoita. Ja kun osasi parkaista vihlovasti hiukan ennen kuin koivuniemen herra oli hipaissut, kuritus päättyi äidin ja isän silmäkulmissa oleviin kyyneliin.
Tilannekomiikkaa ja tosielämää
Hänen teattereille kirjoittamansa teokset ovat draamaa, komedioita, lasten satuja.… Niistä tehtiin tv-ohjelmia, kuunnelmia ja muutama kirjakin on tuotettu. Ne elävät vielä ja ovat näytillä Näytelmäkirjailijaliiton sivuilla. Kesäteatterit ottavat hanakasti näitä näytelmiä ohjelmistoonsa.
Luomisvaiheen ollessa päällä Meeri sulkeutui työhuoneeseensa ja teki ja teki,… sinne ei ollut syytä mennä. Äiti ei vaatinut sitä mutta musta pilvi, joka tuli hänen päänsä ympärille kertoi asian yksiselitteisesti. Yöllä saattoivat Villet ja Kallet odottaa vuoteen vieressä, jotta Meeri nousisi kirjoittamaan hienolla pallograf-kirjoituskoneella. Siitä Meeri oli todella ylpeä. Isä sen äidille hankki työn helpottamiseksi ja se oli luksusta se.
Pää kaljuksi – kuluneet poikien vaatteet
Meerin harkitseva ja tutkiva luonne oli muotoutunut varmasti ison veljesjoukon nuorimpana tyttönä. Heitä oli yhdeksän ja he asuivat Helsingin Kalliossa. Hilja-äiti oli tiukka pitäessään yksin huolta perheestään. Äiti oli aina töissä ja tekikin kolmea työtä parhaillaan, jakoi lehtiä aamuyöllä ja siivosi monessa paikkaa. Veljien kanssa oli turvallista, mutta omat mielipiteet tai tyttömäiset intoilut eivät olleet sallittuja.
Lilli hyväksyi hänet ystäväkseen koulussa. Lilli oli valkohiuksinen palmikkopää varakkaasta kodista. Meeri oli aivan päinvastainen elämässään. Tytöllä oli paljaaksi ajeltu pää, veljiensä risaiset vaatteet. Siis kaljuna alkoi koulu, varattomuuden piti näkyä näin julmasti. Hän ei lapsuudessaan omistanut koskaan mekkoa. Se olikin ykköstoive kun tulisi aikuiseksi.
Lilli vei Meerin omaan kotiinsa. Meerin hengitys oli salpautua, sillä Lillin koti oli niin kaunis, siisti ja iso. Heillä oli myös palvelija ja kaikki osoittivat Meerille ystävyyttään. Hän ei ollut ennen kokenut sellaista. He saivat istua samassa pöydässä aikuisten kanssa ja juoda kahvia ja syödä pullaa. Pöytä oli katettu valkoisella liinalla ja sali oli kahvihuone, Helsingin Kalliossa.
Näytelmiä valkoisen liinan alta
Hän palkitsi rakkaaksi ystäväkseen tullutta Lilliä kertomalla kahvittelun päättyessä pöydän alta tarinaa heistä. ”Olipa kerran… kaksi prinsessaa jotka elivät yltäkylläisyydessä ja rakkaudessa”… oli versioista useimmin toistuva. Pöydän ympärille kerääntyi joskus muitakin kuuntelijoita ja iloinen hillitön nauru sai Meerin vahvistamaan kertomustaan, hän muisteli.
Lillin ja Meerin tiet erosivat Meerin omaan häpeäänsä kodistaan, jossa ei ollut näkynyt isää enää vuosiin. ”Isä vain katosi ja selkään tuli jos asiasta jotain yritti kysellä”. Rakas ystävä Lilli pyysi päästä vuorostaan Meerin kotiin leikkimään ja tutustumaan heidän äitiinsä.
”Hui, sitä en voinut millään sallia, sillä Lilli ei olisi minun ystävä enää, jos näkisi mikä olen ja millainen koti minulla on! Puhdasta meillä oli mutta oli vain yksi huone, jossa nukkuivat veljet äiti ja Meerin sisko”.
Meeri muistutti usein omien sanojen vastuusta. Itse hän koki menettäneensä ystävän siitä syystä. Meerin oli mielestään pakko sanoa se mitä katui vuosikaudet. ”Me ollaan muutettu ja isäkään ei anna lupaa”
Shakkilauta aina keittiön pöydällä… peli päällä.
Keittiön pöydän tuttu näky oli pelilauta ja keskeneräinen peli. Äiti ja isä pelasivat jatkuvasti. Tämä tapahtui tietenkin vasta kun olimme nuoria aikuisia. Isää harmitti vietävästi niin usein jääädä tappiolle. …Ja taas oli aloitettava uusi turnaus.
Siirrot takaraivossa – pelit eivät juuri kiinnostaneet
”Kolmivuotiaana opin shakin siirrot, niin kuin oli oppinut vanhempi veljenikin ja nuoremmat siskoni myös. Veli piti pelaamisesta ja olikin melko taituri siinä, ja tosi ylpeä jos voitti äitinsä.”
Shakkiottelut viikottain saivat Meerin keskittymään jo kotona. Meistä se oli hassua ja jotenkin kummallista, kun äiti katosi omaan keskittyneeseen maailmaansa.
Oli kirjeshakkia ja ympäri Suomen olevia turnauksia. Ystävyysottelut mm. NKL:n miesten kanssa. Eikä ollut todellakaan selvää, että jompikumpi sukupuolensa puolesta voittaa tai häviää. Sen kyllä opimme että, jos mustilla aloitit, tappio oli hyvin hyvin lähellä.
Meeri arvosti vastapelureitaan aina. Näkövammaisia vastaan pelatessa pelattiin täysin sataa, minkäänlaista myötätuntoa tuntematta. Joku asian huomioinut oli selkeyttänyt näkövammaisten pelit näin: ”täysillä pelataan verenmaku suussa!” Voitto Viro olikin sanonut, että näkövammaiset tuntevat helposti armopalat eivätkä pidä sellaisesta yhtään enempää, siis pelatkaa kuin ketä tahansa vastaan.
Arto Vuorinen NKL:stä muistaa Meerin.
– Pelasin ensimmäisen ystävyysottelun Meerin kanssa, sain mustat (ne ehkä arvottiin?) ja tappiohan siitä tuli, hän muistaa.
Meerin elämäntyö
Meerin elämäntyö on tehty ja yhtä hän jäi vaille teostensa kanssa. Hän odotti Kansallisteatteriin pääsyä ja toivoikin osuvansa siihen tai siihen ohjaajaan, joka työt sinne veisi. Meeri oli siitä erikoinen taiteilija siihen aikaan. Hän ei kehotuksista huolimatta juossut erilaisissa pippaloissa esittelemässä uraansa. Eikä hän kiroillut teksteissä. Siitä hän sanoikin meille – jokaisella kirosanalla ja sivistyssanalla on suomalainen vastine eli synonyymi, käytä niitä mieluummin. Hän ei pitänyt sivistyssanoilla kikkailusta, se oli sitä aikaa.
Yksi suuri toive jäi pikkusta vaille toteutumatta. Hän olisi mennyt mielellään ”pressan linnaan” mutta sairastui ja kuoli hyvin nopeasti sen jälkeen.
Nämä haaveet jäivät elämään niin kuin elää hänen työnsäkin. Ehkäpä me jälkipolvi jossain vaiheessa saamme seistä siellä hänen töitään arvostaen.
Kesti melkein 60 vuotta ennen kuin selvitin itselleni tämän kauniin naisen olemuksen. Hän on äitini.
MEERI HAKALAN NÄYTELMÄT
Vaimoniko uskoton, komedia. 1971
Enemmän kuin ystävä, näytelmä. 1972
Kuljen joukossa, tv-näytelmä. 1974
Syysvehnää, komedia. 1974
Terveiset Pariisista, komedia. 1976
Piru kaiken periköön, näytelmä. 1976
Rakasta minua Napoleon, näytelmä. 1978
Kunkku-Kenkkunen, lastennäytelmä. 1979
Jellonan kehtolaulu, lastennäytelmä. 1982
Misu ja Puppeli, lastennäytelmä. 1982
Lähde: Wikipedia