SAIN SEN TOIMIMAAN, MINKÄHÄN?
Kyläpaikka, iltamyöhä, alakerran isossa takkahuoneessa vieraina minä ja sokkoystäväni. Hän etsii pistokerasiaa kännykän laturille, minä loikoilen sohvalla puoliunessa. Kaikki töpselipaikat ovat täynnä, hän tutkiskelee, minkä laitteen voisi turvallisesti irroittaa.
Yhtäkkiä kuuluu suriseva ääni ja hän huudahtaa säikähtäneenä. Mikä ihmeen laite se on, joka hurisee ja kohoaa oudosti? Verenpainemittari, minä veikkaan. Mutta se ei tietenkään ole. Vääntäydyn lähemmäs kopeloimaan laitetta, tutkimme sitä molemmat yhä hämmentyneempinä.
Se on kärjellään seisova, joka sivultaan parikymmensenttinen neliö, tai kaksi neliötä vastakkain, niiden välissä parin sentin rako. Levyjen pinta on tasaisen sileä, toisen levyn alakulmassa on pyöreä upotettu nappi. Kun sitä painaa, raosta nousee kolmas levy, se kohoaa melkein kahden reunimmaisen levyn yläkärkeen asti omituista surinaa päästäen. Sanooko tämä kuvaus mitään?
Emme ole ikinä moista laitetta nähneet. Käsikopelolla siitä ei yksinkertaisesti saa enempää irti. Aivojeni raksuttavat vimmatusti, tuo saamattomuus tekee jo melkein kipeää. Pohdimme valokuvakehyskojetta, pelkäämme säteilyä, nauramme hysteerisesti kaikille uskomattomille vaihtoehdoille.
Kutsun tekniikan apuun. Älykäs kännykkäni tarjoaa monenlaisia näkövammaisia auttavia sovelluksia, eräs sovellus tulkitsee ja kuvailee kirjallisesti kännykällä ottamiani valokuvia. Siis kuvaamaan laitetta! Ensimmäisen kuvan tulkinta: ”Musta ja valkoinen neliö, sisustus”. Ei auta, uusi kuva siis. ”Teslan kirkas digitaalinen 3D-laatta”. Yhä hämärämpi juttu. Nauruuni sekoittuu jo epätoivon kyyneleitä, olen lapsi, joka ei saa lahjarasiaansa auki.
Lopulta talon emäntä kertoo ratkaisun: kyseessä on kirkasvalolla ja linnunlaululla toimiva herätyskello. Soimaan pettyneenä aivojani: olisihan minun pitänyt keksiä tuo!
Näinä päivinä näkövammaisten keskustelupalstoilla on taas noussut ajoittain toistuva debatti keinonäöstä tai näköä palauttavista leikkauksista. Tunteet käyvät kuumina, argumentteja sinkoilee eri leirien välillä. Mitä uudet teknologiat voisivat saada aikaan nyt, entäs lähitulevaisuudessa? Kenen on järkevä odottaa jotain hyötyvänsä uusista teknologioista? Minkä verran ne hyödyttäisivät, minkä tason näköä antaisivat? Saisiko nykysokko niiden myötä heittää turvallisen eläkeläiskorttinsa nurkaan? Korvaisiko keinonäkö nykyisiä apuvälineitä, henkilökohtaisia avustajia, taksikortteja, opaskoiria?
Ja se suurin kysymys, joka lyö taas kiilaa syntymäsokeiden ja myöhemmin sokeutuneiden välille: pystyisivätkö syntymäsokean aivot oppimaan näkemään? Kehittyisivätkö aivot vastaanottamaan ja omaksumaan aikuisena jotain niin perusteellista lapsesta saakka olematonta? Miten valtava tuo työtaakka olisi? Ja miten ihmisen psyyke sen kestäisi?
Aiheesta on käsittääkseni vähänlaisesti tutkimustietoa, mutta sitäkin enemmän mutu-mielipiteitä ja urbaanilegendoja. Eivät omatkaan mielipiteeni ole sen varteenotettavampia kuin kenen tahansa toisen aikuisena näkönsä menettäneen yksilölliset kokemukset. Ne perustuvat jatkuviin tuntemuksiini, joskus riemukkaisiin ja joskus puolestaan tuskallisiin.
Näen silmieni takana ulkomaailmaa koko ajan entistä näköaistimusta muistuttavan kaltaisena. Tai ei: syntymästä saakka sokean toisen silmäni takana on pelkkää mustaa, kuvaa, värejä ja liikettä on vain nähneen silmän takana. Ja valitettavasti on todettava, että viidentoista pimeän vuoden aikana kuvat ovat hieman haalistuneet ja vääristyneet, menettäneet tarkkuuuttaan. Pidän niistä kynsinhampain kiinni ja eron entiseen huomaankin selvimmin ajatellessani television ruudun näkymiä: esimerkiksi elokuvan liikkuvien hahmojen taustoja on yhä vaikeampi saada todentuntuisena kuvana aivojeni valkokankaalle, vaikka itse henkilöt ovat vielä teräviä. Ystävillä on monesti hauskaa, kun useasti puhutusta huolimattakin olen näkevinäni vaikkapa heidän sohvansa vihreänä ruskean sijaan. Pimeinä talvikausina tai matalapaineella silmieni eteen laskeutuu musta usva, aurinkoisten tai muuten erityisen energisten päivien jälkeen taas silmien edessä keltaisina, valkoisina ja kirkkaina vilisevät kuviot häiritsevät jopa unen saantia. Ihmeellistä tämä aivojen kyky luoda valenäkemistä! Ja sydäntä särkevän ihmeellistä on aivojen sammumaton jano ennen nähtyihin. Se koskee tietenkin kuvia, ihmiskasvoja, luontoa, liikettä, taidetta, mutta ehkä niitä janoaa pikemminkin sielu kuin silmät. Mutta joskus herään öisin fyysiseen kipuun: silmissäni on muisto jostain väristä, esimerkiksi viime yönä taivaan sinen tietystä, imelien postikorttien tarjoamasta sävystä, jota en päivisin ajattele, josta en edes erityisemmin pitänyt, mutta nyt janoan sitä tuskallisesti silmin nähtäväkseni.
Usein muistuu mieleeni erään näkövammaisten liikkumistaidon ohjaajan aikoinaan kertoma tapaus nuoresta naisesta, joka sai leikkauksella takaisin pikkulapsena menettämänsä näön. Vaikkei näkeminen ollut hänen aivoilleen aivan tuntematonta, se kyky vaurioitui niin varhaisessa vaiheessa, että aivot ehtivät selvästi unohtaa enimmän ja hän joutui opettelemaan yhdistämään näkemäänsä mielessään eläviin kuviin lähes alusta asti. Esimerkiksi hänen nähdessään opiskelijapojan istumassa sylissään musta neliskantinen esine, ei hän millään osannut hoksata esinettä salkuksi. Ihmekö, etten minä keksinyt kirkasvaloherätintä?
Useasti kerrotut tarinat näön saaneista sokeista, jotka sittemmin tekivät itsemurhan taikka vaativat sokeutensa takaisin valtavan visuaalisen hyökkäyksen paineen alla, saattavat olla totta tai liioittelua, totuuden siemenen ne ainakin varmasti sisältävät. Me myöhäissokot pärjäisimme taatusti korjausleikkauksen jälkeen. Syntymäsokoista taas suurin osa tuntuu olevan sillä kannalla, etteivät ottaisi näköä edes sen tullessa mahdolliseksi; heidän asenteensa taitaa olla lähempänä realiteetteja kuin kokematta jääneen näön perään haikaileminen.
Mietin huvittuneena Finlandia-tason keinonäköfiktiota: Jussi Valtosen Finlandia-voittajana olleessa romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät esitellään lähitulevaisuuden huippulaitetta, joka on yhtäaikaa kännykkä ja henkilökohtainen multimediakeskus, ns. kokemusmoduuli, joka heijastaa omistajansa aivotoiminnan ja pitkäaikaisen profiloinnin avulla valikoituvaa kirjallista ja audiovisuaalista materiaalia suoraan aivokuoreen, kiertämällä kaikki silmien miljardit sauva- ja tappisolut, välttäen kuvaruudut ja muut välittäjämateriaalit. Tämä laite nimeltään I-am pystyisi varmasti tuottamaan kuvaa reaaliaikaisesti myös sokeille ilman näitä nykyisin niin tuikitarpeellisia silmiä, suoraan aivosoluihin vaikuttamalla, tosin niitä myös manipuloimalla. Oi, haluaisin! Tai ei, en sittenkään haluaisi… Tai…
Jospa turvaudun tositilanteissa mielikuvitukseni lisäksi nykyiseen ja tuloillaan olevaan tekniikkaan! Esimerkiksi uusimpaan sovellukseen, jonka nimi on suomennettuna ”ole minun silmäni” ja joka ottaa videopuhelinyhteyden eri puolille maailmaa rekisteröityneisiin tuhansiin vapaaehtoisiin henkilöihin, jotka auttavat kännykän sokeaa käyttäjää kertomalla, mitä kännykän kameran kuvassa näkevät: lukemalla etikettejä tai pieniä tekstejä, kuvailemalla esineitä, värejä, paikkoja… Rajana vain mielikuvitus! Uudenlaista yhteisöllisyyden alkua parhaimmillaan ja auttajien joukossa pian ehkä myös tuttuja! Kunhan ylitän ensimmäisen kerran avun pyytämisen aina niin korkean kynnyksen, saattaa seuraavan arvoituksellisen esineen selvittäminen olla helpompaa. Seuraavaksi sitten arvoitukselliset kasvot… Mikä sovellus katseiden saloja meille selvittäisi?