YHDENVEROISET ANTON JA TOVE
Tove Jansson:
KASVIHUONE, kertomus
Teksti: Tuula Pennanen
1. Tove Jansson päättää kertomuskokoelmansa KEVYT KANTAMUS JA MUITA KERTOMUKSIA kertomukseen nimeltä ”Kasvihuone”. Teoksen päättöteksti on saanut epiteetin pienoisromaani. Kasvihuoneen kohdalla sopii erinomaisesti muistaa se Tsehovia luonnehtiva huomautus, että hän aloitti novellinsa siitä, mihin muut olivat päättäneet. Janssonin kertomuksessa on kronologia, mutta sen sijoittaminen teoksen viimeiseksi kertomukseksi ja erityisesti nimi ja kertomuksen loppu sopivat Tsehovista sanottuun. Kasvihuoneen penkillä on puhuttu kahden ikääntyneen miehen kesken oman olemassaolon ja vähän laajemmankin olemassaolon ideasta ja on lähdetty pois kasvihuoneesta, kahtaalle. He ovat vapauttaneet toisensa ja ovat vapaita samalla riemastuttavalla tavalla kuin ovat KESÄKIRJAN pikku Sofia, isoäiti ja Sofian isä, jotka yhdessäolon jälkeen lähtevät kukin taholleen omiin puuhiinsa, lue: omaan elämäänsä.
2. Kertomuksen alussa kirjoittaja nimeää päähenkilönsä Sedäksi ja sanoo: ”Kun Setä tuli oikein vanhaksi, kasvitiede alkoi kiinnostaa häntä”! Käy ilmi, että Setä elää ison ja hyväntahtoisen suvun ympäröimänä ja että suku pitää hänestä hyvää huolta. Setä sai suvulta kasvitieteellisiä teoksia –”hyvin kalliita ja kauniisti kuvitettuja”. Setä kehui, pani kirjat syrjään ja lähti joka päivä muiden mentyä töihin ja kouluun Kasvitieteelliseen puutarhaan palatakseen takaisin ajoissa ennen muiden kotiintuloa. Sedän matka raitiovaunulla ja talvipakkasessa oli hankala, mutta jo kasvihuoneen oven avaaminen, lämmön ja kukkien tuoksun tulvahtaminen vastaan voitti kaiken tukaluuden, ja Setä tiesi, että perillä odotti aina hiljaisuus.
Kun kirjailija on saattanut Sedän sisään kasvihuoneen lämpöön ja tuoksuun hän sanoo: ”Setä antoi lummelammikon odottaa. Sen piti aina olla viimeisenä vuorossa.” Setä käyskentelee käytäviä ja vain katselee. Hän ei kosketa kasveja eikä lue kylttejä, mutta joskus hän tuntee suurta halua suistua kukkivaan kasvustoon, ja erityisesti tämä konkreettiseen palvontaan antautuminen houkutti häntä perillä, matalan lootuslammikon luona. Setä tyytyi kuitenkin istuutumaan valkoiseksi maalatulle metallipenkille, katselemaan lammen kukkia ja kookkaita lehtiä, antoi jalkojen levätä ja mielen kulkea hämäräpolkuja. Korkealla Sedän yläpuolella on lasikupoli ”niin kauan sitten rakennettu, että se oli kaunis katsella” .
3. Sitä Setä mietti, millaista olisi riisua kengät pois, kääriä lahkeet ja astua lumpeiden sekaan. Sedän päivät kasvihuoneessa olivat tyyniä, kunnes eräänä päivänä valkoisella penkillä istui vanha herra, jolla oli samettikaulus ja riippuviikset. Setä, joka oli kulkenut tavallisen kierroksensa lähti uudelleen, mutta palatessaan hän näki, että penkki oli varattu. Setä odotti hetken ja lähti kotiin kovin väsyneenä. Seuraavalla kerralla herralla oli mukanaan kirja. Setä harmistui ja meni kysymään vahtimestarilta: ”Kuka tuo tuolla on? Käykö hän usein?” Herra oli kuulemma käynyt viime aikoina joka päivä. ”Olen todella pahoillani tästä”, vahtimestari sanoi.
Niin oli. Joka päivä Setä tapasi miehen istumasta penkillä, keskellä kahdenistuttavaa penkkiä. Setä ei voinut ajatella ahtautuvansa miehen viereen – olisi pitänyt sanoa jotakin. Setä arveli, että vieras tyyppi oli puhelias, koska näytti hyvin vanhalta, ja vanhat ovat puheliaita.
Setä seisoi vahdissa palmun takana ja väsyi, mutta mies vain istui ja luki. Vahtimestari tarjosi Sedälle tuolia, mutta Setä torjui huomaavaisuuden, lähti kotiin ja ehti perille juuri ja juuri ennen sukulaisia.
Setä joutui kokemaan sanoinkuvaamattoman vastoinkäymisen kun hän eräänä päivänä totesi osuneensa ulko-ovelle yhtäaikaa sietämättömän penkinvaltaajan kanssa. Hän yritti ehtiä ovenkahvaan ensin, mutta ukkopahus oli nopeampi, avasi oven ja piti sitä auki hänelle! Siinä he seisoivat hievahtamatta. Vahtimestari oli ollut kierroksellaan ja näki, mitä oli tekeillä, avasi oven toisen puolikkaan, ja niin kaksi iäkästä herraa astui ulos rinnakkain ja riensi taholleen, mutta Sedän piti tehdä pitkä kierros päästäkseen raitiovaunupysäkille. Setä ei silti jättänyt tulematta ja piina jatkui ja paisui niin, että Setä alkoi valvoa öitä. Eräänä kirkkaana talvipäivänä penkki oli tyhjä. ”Setä istuutui äkkiä. Hän kohdisti katseensa lummelammikkoon, jota hän ei ollut pitkään aikaan päässyt tutkiskelemaan. Mutta rauha oli poissa. Hän ei enää pystynyt välittämään mistään muusta kuin siitä toisesta miehestä, siitä tunkeilijasta, ja nyt ovi kävi. Sieltä mies tuli. Keppi naputti tahdissa lattiaan penkin eteen saakka. Vielä kaksi kovaa napausta ja sitten: ´Te istutte minun penkilläni!´ `Hyvä herra, minä olen umpikuuro´, keksi Setä vastata. Penkillä istui kaksi iäkästä miestä, ja ainoa ääni penkin vaiheilla oli veden hiljainen solina”.
4. Nyt siis penkillä istuu kaksi rauhan ruhtinasta. Hän, joka tuli ensiksi, istui penkin toiseen päähän, toisen saapuessa kumarrettiin lyhyesti. Aamu aamulta kaikki kävi samoin, mutta Spinozaa lukevalla herralla oli tapana mutista itsekseen – kommentoida lukemaansa tai huomauttaa kasvihuoneen lämpötilasta ja sitten kerran hän mutisi puoliääneen ja halveksivasti. ”Ei tuo kukista mitään tiedä, on vain tietävinään.” Setä unohti olevansa kuuro, nousi ja huusi: ”Ja te kun ette tiedä kukista yhtikäs mitään! Te ette koskaan edes katso niitä. Pysyisitte vain kotonanne noiden typerien kirjojenne kanssa.”
”Hämmästyttävää”, lausui hänen naapurinsa ja riisui silmälasinsa. Hän tarkasteli Setää varsin kiinnostuneena. ”Sikäli, kuin käsitän, tekin arvostatte suuresti hiljaisuutta. Minun nimeni on Josefsson.” ”Westerberg”, Setä sanoi. ”Ja nyt”, Josefsson sanoi, ”nyt me kai saamme olla rauhassa toinen toiseltamme, kenties toistemme kanssa”.
”Kenties toistemme kanssa” alkaa toteutua. Westerberg ihmetteli kasvihuoneen rauhaa, joka tuntui toisenlaiselta – suuremmalta kuin silloin, kun penkki oli ollut yksin hänen. Kun Josefsson pysyi poissa kokonaisen viikon, Setä lähti tapaamaan häntä. ”Vahtimestarilta terveisiä”, Setä sanoi. ”Me vähän huolestuimme”.
5. Kirjailija on antanut henkilöilleen nimen. Heillä on ehdoton erillisyytensä, ja lukijan mieli odottaa hartaana, mitä tuleman pitää. Kun tässä kertomuksessa kirjailija jakaa välimiesoikeuden jäsenenä myötämieltä kummallekin osapuolella niin ”Paratiisi”-nimisessä kertomuksessa sovittelijana ja vapauttajana toimii kolmas henkilö. Jotakin äärimmäisen tärkeää salaisuutta tai tietoa omasta maailmankokemuksestaan kirjailija jakaa kahdelle keskustelevalle herralle. Josefsson: ”Tässä talossa aika vain kuluu, aika ei enää elä eikä se elä noissa kirjoissakaan. Minä haluan selkeän kuvan ja minulla on kiire. Pitää etsiä se, millä voisi olla todellista merkitystä, jonkinlainen vastaus, lopullinen pätevä johtopäätös, ymmärrätkö?”. Westerberg sanoi: ”En oikein, mutta onko tuo kaikki lopultakaan tärkeätä, jos se vain huolestuttaa sinua, ja ei kai sen asian kanssa nyt ole sen enempää kiirettä, kuin on aina ollut!” Josefsson alkoi nauraa ja sanoi: ”Westerberg, sinussa on jotakin aika mukavaa, mutta etkös sinä ole aikamoinen aasi?” ”Olen tietysti”; Setä vastasi, ”mutta kai sinä tulet taas kasvihuoneeseen?”
”Kotimatkalla Setä ajatteli Josefssonia ja itseään ja omaa niittyään. Niityn kuva tuli lähemmäs, sen niityn, jota hän oli puolustanut. ”Minä kerron hänelle joskus siitä niitystä!”
Tämän tekstin lukijalla on vapaus ajatella, että kertomus alkaa tsehovilaiseen tapaan siitä, mihin muut sen päättävät. Tällä kertaa lukija aloittaa siis kertomuksen toisesta osasta, kuinka vain. Minä en raatsi kajota toiseen osaan, viedä lukijalta suuren kertomuksen kokemusta.