KISSAN VIIKSET
Sokea mies Vinokas käveli valkoinen keppi heiluen kotitalonsa pihalla. –Miksi sinulla ei ole koiraa? poika huusi leikkinsä keskeltä. –En tarvitse opaskoiraa. Minulla on näköä jäljellä, Vinokas vastasi. –Onko sinulla kissaa? –Ei ole kissaakaan. –Kissat on tosi kivoja. –Niin minunkin mielestäni.
Palattuaan kotiinsa Vinokas soitti ystävälleen. –Kuule, mitä luulet, pärjäisinkö kissan kanssa? –Kyllä sinä pärjäisit, ystävä vastasi. –Haluatko että katson sinulle kissaa? –Ihan mielellään.
Seuraavana päivänä Vinokkaan sähköpostista löytyi puhelinnumero. Vinokas soitti heti. –Tämä on oikein seurallinen kissa. Tervetuloa käymään. Ottakaa mukaanne kuljetushäkki, rouva sanoi. Vinokas matkasi saman tien markettiin. Hän osti kissanhäkin ja pari purkkia kissanruokaa. Tuntui oudolta odotella invataksia tyhjän kissanhäkin kanssa.
Kissaansa pois antava rouva oli kiireinen. –Ai te olette sokea, hän sanoi. –No ei se mitään. Tämä on niin itsenäinen kissa, että pärjää kunhan saa ruokaa. Hän nosti kissan Vinokkaan eteen. Vinokkaan sormet vapisivat, kun hän silitti kissaa. Kissa kiemurteli emäntänsä sylissä, mutta ei raapaissut. –Laitan sen häkkiin, rouva sanoi ja alkoi kuulua hirveää sähinää. Saatuaan kissan kuljetushäkkiin rouva työnsi Vinokkaan käteen muovikassin. –Tässä on hiekkalaatikko. Sitten rouva avasi asunnon oven ja Vinokas astui porraskäytävään. Taksin odottaminen häkissä mouruavan kissan kanssa se vasta oudolta tuntuikin.
Kotona Vinokas avasi häkin ja kissa ampaisi kynnet lattiaa riipien jonnekin. Vinokas tuumi sen haluavan haistella asuntoa. Hän kokosi hiekkakaukalon kylpyhuoneeseen, laittoi keittiön lattialle pikkulautaselle kissanruokaa ja kuppiin vettä. Seuraavana aamuna, kun Vinokas heräsi, hän kuuli nirskuntaa. Kissa raapi olohuoneen sohvaa. Vinokas hätisteli kissan pois sohvan päädystä. Kissa siirtyi raapimaan nojatuolia. Vinokas nosti ruokalautasen kissan viereen. Kissa ei syönyt. Vinokas soitti entiselle omistajalle. –Suihkuta kissan karkoitetta sohvaan ja naulaa kynnysmatto seinälle, entinen omistaja sanoi. Vinokas teki työtä käskettyä, mutta kissa siirtyi raapimaan sohvan selkänojaa. Vinokas suihki sohvan ja nojatuolit ympäriinsä. Asunto haisi kemialliselle karkoitteelle. Kissa siirtyi raapimaan olohuoneen mattoa. Vinokas suihki maton. Kissa alkoi raapia sänkyä. Vinokas veti nahkahanskat käsiinsä. Tunnin jahtaamisen jälkeen hän sai kissan kiinni vessasta. Kissa sähisi ja kiemurteli Vinokkaan työntäessä sen kuljetushäkkiin. Hän soitti ystävälleen. –Laita ilmoitus nettiin. Haluan antaa kissan pois. Kuljetushäkki tulee kaupan päälle.
Seuraavana päivänä Vinokkaalle soitti äänen perusteella noin kuusikymppinen nainen. –Minulla on ollut monia kissoja. Minä niin tykkään kissoista, nainen sanoi. –Voitteko tulla jo tänään? –Tulen heti.
Nainen soitti alaovelta. –Ai kuinka ihana kissa, hän sanoi Vinokkaan avatessa rapunoven. –Tässä kissa ja hiekkalaatikko, Vinokas vastasi. –Ai kuinka ihanaa taas saada kissa, nainen sanoi. –Tämä on tosi eloisa kissa, Vinokas totesi. –Minulla on ollut myös hevosia, koiria ja pupuja. –Niinkö, te taidatte todella välittää eläimistä. –Minä rakastan ihania eläimiä. –Missä te pidätte hevosia? Hetkeen nainen ei sanonut mitään. Sitten hän vastasi: -Oletteko pitänyt kissaa kauan häkissä? –Kaksi tuntia. –Lähden nyt. Ihanaa kesää, nainen sanoi ja poistui kengänkannat kopisten.
Tyytyväisin mielin Vinokas palasi asuntoonsa. Jokin kissan ottaneessa naisessa kuitenkin vaivasi hänen mieltään. Uusi omistaja pyöri mielessä vielä seuraavanakin päivänä ja Vinokas kaivoi kännykästään naisen puhelinnumeron. Tämä ei vastannut puhelimeen. Vinokas soitti myöhemmin uudestaan, mutta tuloksetta. Vinokas soitti numerotiedusteluun, sai naisen osoitteen ja päätti lähteä piipahtamaan tämän luona.
Invataksi pysähtyi omakotitalon portille. –Asuinrakennus on sadan metrin päässä, kuljettaja sanoi. Vinokas avasi portin ja taksi kaasutti matkoihinsa.
Vinokas ei ehtinyt talolle saakka ennen kuin kuuli tutun naisäänen. –Ai ihanaa. Te tulitte käymään! –Unohdin antaa kissankarkoitteen, Vinokas sanoi. Nainen otti karkoitepullon ja tarttui Vinokkaan käteen. -Nyt näytän teille tiluksiani, hän sanoi. –Miten kissa jakselee? Vinokas kysyi. – Totta kai hyvin, nainen vastasi. He kävelivät tallimaiseen rakennukseen. Siinä oli korkea, koliseva ovi ja betonilattia. –Tämä on hevostalli, nainen sanoi. –Onko teillä hevosia? –Totta kai, minä rakastan hevosia, nainen vastasi ja avasi nirskuvan portin. Vinokkaan puhelin alkoi soida, mutta hän ei vastannut. –Miksi et vastaa? nainen kysyi. –Se on sinun soittoääni. Sinä soitat minulle.
Nainen tönäisi Vinokkaan hevosaitaukseen, ryntäsi tämän päälle ja ennen kuin Vinokas ehti estellä oli nainen kaivanut kännykän hänen taskustaan ja pompannut takaisin pystyyn. Nainen paiskasi hevosaitauksen portin kiinni. Kettinki kalisi kaltereissa, kun portti lukittiin. –Nyt sinä olet häkissä, nainen sanoi. Hän poistui, tallinovi kolahti ja tuli pimeää. Vinokas seisoi liikkumatta paikallaan. Ei kuulunut hevosten eikä muitakaan ääniä. Hän oli yksin tallissa. Vinokas tunnusteli hevosaitauksen seiniä ja kaltereita. Hän kiipesi aitauksen laidalle vain todetakseen, että reunan yli ei päässyt karkuun. Kalterit päättyivät vankkaan puukattoon.
Talli oli viileä ja Vinokas tallusteli parin metrin matkaa seinästä seinään pitääkseen itsensä lämpimänä. Sisään kajasti heikkoa valoa, mutta vähitellen valo pimeni. Oli tullut yö. Käveltyään muutaman tunnin Vinokas alkoi laahustaa ympyrää. Se oli väsyttävää ja tylsää, mutta ei voinut pysähtyäkään. Vinokas alkoi mumista askeltensa tahdissa. Tuntien kuluessa hyrinä sai epämääräisen rytmin ja muuttui jonkinlaiseksi sanattomaksi lauluksi. Vinokas laahusti ja lauloi vielä auringon noustessa.
Tallin ulko-ovelta kuului narinaa. Vinokas pysähtyi kuuntelemaan. Ei kuulunut mitään. Vinokas jatkoi kävelemistä. Sitten, aivan tallin etuosassa rasahti. –Onko siellä joku? Vinokas sanoi. –Mitä sinä teet? nuori poika kysyi. –Olen vankina. Talon omistaja on ottanut minut vangikseen. –Hän on tosi outo, poika sanoi. Vinokas oli vähän aikaa hiljaa ja poika jatkoi: -Haluatko pois sieltä? –Totta kai. –Sitten sinun pitää luvata, että et kerro rouva Fortunalle tästä mitään. –Sekö on hänen nimensä? –Kyllä. –Minä lupaan, Vinokas vastasi ja poika katosi häkin edestä. Pian poika saapui takaisin ja avasi häkin oven. Kun poika tarttui pienellä, lämpimällä kädellään Vinokkaan käteen, Vinokkaasta tuntui kuin hän olisi ollut satavuotias.
Poika käveli Vinokkaan edellä tallin taakse. –Mennään polkua pitkin, hän sanoi. Vinokas käveli perässä lyhyin askelin. Aurinko lämmitti viilenneitä luita ja jalat tuntuivat sulavan alta. Poika saattoi Vinokkaan tien varressa olevalle bussipysäkille. –Rouva varasti puhelimeni, Vinokas sanoi. Poika painoi jotakin kovaa Vinokkaan kättä vasten. –Tässä on puhelimesi. Tuolta bussi jo tuleekin! Bussi pysähtyi Vinokkaan kohdalle. –Kiitos avusta, hän sanoi bussin portailta.
–Minä pidän huolta kissasta, poika vastasi.